Kuka mä oon?

Mä en tiedä, että meneekö mulla taas jotenkin normaalia kovempaa....Ehkä.
Onko se  huonoasia? ehkä. Jos en osaa enää jarruttaa.

En oo varmaan ikinä ollu tälläisessä tilanteessa, kun kaikki todella on kiinni niistä omista valinnoista. Mulla on vaan semmonen olo, että mitä tahansa valitsenkin niin valitsen väärin. Mä en oo ollu tällänen, mut taidan haluta kaiken vaan kerralla. En tiedä kuka oon tai mistä tykkään. Hiukset vaihtaa väriä ja rahaa palaa enemmän ku ikinä. Mania...kulkee varmaa suvussa vissiin sit? xD

Eiks suomeenkin voitas hyväksyä tämmöne liitto useamman ihmisen kanssa? Mä en osaa valita enkä pistää puntariin sitä, että mitä oikeesti haluan. Fuckboy on kuollu ja kuopattu, mut kolme muuta ongelmaa ois edelleen :D Haluunks mä timanttisormuksen takas? Vai Lihaksia, kokoa ja silti vähän tyhmyyttä? Vai sen nopeesti ystäväks muuttuneen ihmisen ketä on todella tärkeä, mutta en tiedä pelataanko ihan samassa liigassa niin sanotusti...Jos totta puhutaan en haluaisi luopua kenestäkään...Ehkä mä täs lomalla keksin, että mitä mä haluan tehdä ja kenen kanssa. Miiks näit miehii ei voinu tulla ovist ja ikkunoista pikkase aikasemmi??

Mutsin kans e oo edelleenkään tekemisissä enkä sen viimeaikaisten juttujen perusteella iha heti tuukaan olemaan ees yhteydessä. Katellaa, jos se ämmä ryhdistäytyy ekä mun tarvii olla se aikuinen sille. Mä en oo valinnu tätä elämää ni miks sen pitää olla oman vanhemman vuoksi niin vaikeeta, että muukin elämä sekottuu sen valheista.

Mull on ollu kaikki kuviot niin sekasin viimeaikoina, että ihmettelen itsekin kuinka päädyin tohon tilanteeseen. No onneks oon irti siitä oravanpyörästä. Tavallaan oon onnellisempi kuin pitkiin aikoihin, mutta tiedän sen johtuvan itestäni riippumattomista syistä. Miks en voi olla onnellinen ihan vaan, koska voin?

+ Koulu sujuu
+Työkuviot kunnossa
+Jotain otetta omasta elämästä
+ En ole täysin riippuvainen kenestäkään
+ Suunnitelmia tulevaisuutta varten
+-kääk mä oon ihastunu(Mitä vittua??)
+Isä tukee mua mun elämän päätöksissä
+ Valmistun kohta
+Tiedän minne haluan muuttaa
+ Paljon uusia ystäviä
+Oon kai edes vähän onnellisempi kuin ennen
+Enää 1,5kk autokortin saamiseen ja uton ypäjälle saamiseen !!

-Raha-asiat
-Vanhat kuviot roikkuu perässä
-Menneisyys jarruttaa pääsyä eteenpäin
-Oon jotenki todella väsynyt
-Panikkikohtauksia liian usein ( Onneks elämään käveli ihminen, joka ymmärtää miten toimia ja ei tuomitse mua tän takia)
-Vielä pari kk tiettyjen ihmisten naamojen näkemistä liianki usein
-En tiedä keneen enää voi luottaa.

Oon niin väsyny tähän kaikkeen, mutta silti täytyy vaan jaksaa jatkaa. Läpi  vaik harmaan kiven ja kukaan ei voi mua enää estää. Valitettavasti paskanpuhujat ei onnistunu savustaa mua helvettiin. Tääl ollaa ja tääl pysytään just niin kauan ku mä niin tahdon. Try to stop me bitches <3

Yksin tässä

-Kosket mun ihoa ja sanot, että välität.

Tiedän itse paremmin ja se tappaa mut sisältä.

Kosket mua ja ajattelet jo toista.

Suljen silmät ja toivon, että et katoa.

Rakastan ja yritän, tiedän mitä mulla on vastassa...

Annan kaiken, mut ei mikään riitä kipinän iskemiseen uudelleen.

Ei kaksi kiveä tulta voi sytyttää, jos kitka ei tunnu molemmissa. 

Annat mun toivoa, vaikka samalla sua toivoo jo toinen. 

Et siltäkään toivoa vois ottaa pois....sen vieminen lopulta helpompaa multa ois.

verse 1;

Nukutaan samassa sängyssä, mutta eri lämmössä.

Katson sua, kun selaat puhelintas ja toivon, että hymyilisit vielä mulle noin....

Suljen silmäni ja toivon, että et katoa. 

Nukutaan samassa sängyssä, mutta rakkaus ei tunnu enää meissä.

verse 2;

Pelko kasvaa rinnassa, sykkeet löytyy sisimmästä.

Ei pieni sydän tätä jaksaa voi. Se oon mä, kun tän vastuun kantaa pois.

Ei kai kenenkään tarvitse yksin tätä jaksaa, mut sä rakastat vaan sitä toista.

Pelko kasvaa rinnassa, viikot etenee kasvukäyrässä.

Vaihtoehdot loppuu tässä elämässä. Se oon mä, kun tän vastuun kantaa pois.

Ei kai kenenkään tarvitse yksin tätä jaksaa, mut sä kaipaat vaan sitä toista.

verse 1:

Nukutaan samassa sängyssä, mutta eri lämmössä.

Katson sua, kun selaat puhelintas ja toivon, että hymyilisit vielä mulle noin....

Suljen silmäni ja toivon, että et katoa. 

Nukutaan samassa sängyssä, mutta rakkaus ei tunnu enää meissä.

Nukutaan samassa sängyssä, mutta eri lämmössä.

Katson sua, kun selaat puhelintas ja toivon, että hymyilisit vielä mulle noin....

Suljen silmäni ja toivon, että et katoa. 

Nukutaan samassa sängyssä, mutta rakkaus ei tunnu enää meissä.....-

- Kata-

Vaatii ilmeisesti tarpeeks, että lyriikat syntyy, kun vaan kirjottaa....Mistähän tähän taustan sais...tai tehtyä koko paletin kasaan. Menihän siinä toki vuosi pari, että tää exlaulaja sai tarpeeksi suuren inspiksen kirjottaa ajatuksensa ylös. Tai tässä tapauksessa osittain vanhat ajatukset. Joidenkin biisien kohdalla täytyy nuolla haavojaan ennenkuin niitä ylös kirjoittaa....Uutta vauhtia musiikkiin..?Ehkä.

Mikä on oikein, Oikeasti?

"sinun yösi kuluvat miettiessä minne voi kartalta kadota,

kun ei halua kuolla eikä vain jaksa elää sellaista elämää,

jossa tuntisi olevansa olemassa"

Kun on 10 vuotta yrittänyt pelastaa vanhempiaan...niin joskus ei vain enään jaksaisi. Milloin on mun vuoro olla se kenestä huolehditaan? Syyskuu oli aika helvettiä...ja silloin tuli kyllä pintaan sellaisia tunteita, joita häpeän ja olen hieman hämmentynytkin itseeni. 

Elävä helvetti alkoi yhdestä tekstarista: " Onko äiti ottanut sinuun yhteyttä? Tiedätkö missä se on??" Tiesin heti mistä on kyse ja kyyneleet valuivat väkisin pitkin poskiani. Olin tallilla ja kaiken lisäksi hevosen selässä. Ehkä se oli hyvä, koska saiin painella pitkin metsiä ilman, että kukaan tiesi mitä oli tapahtumassa.

Mä olin ainut kenen viesteihin äiti vastasi. Se epätoivo, kun yrität estää pahinta tapahtumasta. Kuuntelet paskan niskaan ja valehtelet parhaasi mukaan rakkaudesta ja siitä, kuinka elämässä on vielä toivoa. Siihen, kun itsekin vielä uskoisi. Sitä taistelua kesti koko päivä... Poliisit saivat äidin kiinni. Viimehetkellä. Luulin voivani hengittää taas.

Illan vietin kuraattorin vastaanotolla ja itkin. Halusin olla siellä etten purkanut ahdistusta tavalla millä sen parhaiten osaan tehdä....Olo alkoi olla sen verran parempi etten saanut jatkuvia paniikkikohtauksia, kunnes tuli uusi viesti " En halua olla täällä. Koita ymmärtää...Lääkärit ei voi auttaa"...Paniikkikohtaus. Ambulanssi pihaan ja vähän lisähappea rauhoittavien kanssa saamaaan. Monen tunnin taistelun jälkeen äiti meni kotiin...vihdoin. Sinä yönä en nukkunut laisinkaan, koska pelkäsin etten olisi vastaamassa puhelimeen, jos äiti soittaa.

"ja minä mietin silloin vierellä

pitäisikö sinua työntää reunaa kohti

niin ehkä havahtuisit maailman laidalla

katsomaan, että mikä oikeasti kannattaa

ja jos muuta reittiä ei olisi

saisit ainakin haudan rauhan"

Seuraavana päivänä sama homma alusta. Päätin lähteä kotiin. Puhuin äidin kanssa monta epätoivoista puhelua...Huusin ja itkin ettei näin voi mulle tehdä. Mutta mitä väliä mulla on koskaan ollut?? Hävettää myöntää, mutta siinä kohtaa kun äiti vain jankkasi itsensä tappamista...ajatteliin jo, että senkus. Anna mennä vaan niin loppuupahan tämäkin koko elämän kestänyt helvetti. En jaksanut enään.


Onko kukaan sanomaan toiselle, että et voi päättää elämääsi? Kuka sen päättää milloin aika on oikea? Milloin läheiset saa sanoa sen mitä ajattelin tovin..."Äiti, jos et jaksa enää tätä maailmaa niin ei sun pakko ole enää yritää. Tiedän tuskasi ja tiedän kuinka henkisesti kärsit. En voi pakottaa sua jäämään. Mä pärjään. Rakastan sua"

"mutta saako sellaista pohtia mielessään

pitäisikö aina yrittää ymmärtää

mutta kun minä ymmärrän jo liikaakin

ja sen vuoksi lopullisen ratkaisunkin tajuaisin"

Äiti suostui suljetulle....vihdoin. Olin koko sen kuukauden kotona. Yksin. Hoidin kaikki asiat kuntoon ja selvitin puuttuvat maksut yms. aloin olla aika loppuun palanut, kun pahat paniikkikohtaukset alkoivat häiritä päivälläkin. Nukkumaan en pystynyt ollenkaan.
Kierre lähtee vaan taas alusta...En vietä edes joulua kotona. Onko se väärin, jos mua ei vaan enään kiinnosta? Ei kenenkään tarvitse näin elää.

Kun seinät kaatuu päälle 💔

En oo pitkään aikaan kirjoittanut, koska en ole henkisesti pystynyt. Mun tietokonekin hajosi, joten joudun kännykällä kirjoittamaan.


mitenköhän tän kaiken nyt alottais purkamaan.. Yksinkertainen lause: Mun elämä hajosi sirpaleiksi tuossa reilu pari kuukautta sitten... Uskalsin eron jälkeen rakastua...se oli virhe. Uskalsin vihdoin luottaa ja antaa itsestäni kaiken. Ja mut petettiin täysin. Olo on sanoinkuvaamattoman ontto. Olin lelu, 'toinen nainen', panopupu, kivaa erilaista seksiä. Luulin, että mua kerrankin rakastettiin vilpittömästi..no ei. Tällä miehellä olikin tyttöystävä ja ei hän minua oikeasti rakastanut...hän vain käytti. Minulla on todella hyväksikäytetty olo. Meni kuukausi opetella tuntemaan toinen ihminen iholla ilman, että menin paniikkiin...


Tämän kusipään takia minulta meni asunto, koska hän sai minut puhutuksi muuttamaan luokseen. No siellä asuukin toinen nainen eikä tällä tuhkamunalla ollut selkärankaa ottaa vastuuta teoistaan...tästä johtuen minulta meni myös työt. Ehkä pahin kaikista on se, että jouduin muuttamaan takaisin vanhempieni luokse....käyn taas terapiassa ja psykalla. Että kiitosta vaan.


N. kuukausi meni kotona hyvin, kunnes kaikki alkoi taas alusta. Äiti haukkui minut täysin. Olen taas se epätoivottu ja huora....vaikka sitähän mä äitin silmissä oon aina ollu.
Onneksi pääsin uuteen kouluun. Se on ehkä tarpeeksi kaukana täältä. Mun elämä on aika pitkälti pelkkää helvettiä...




En tiedä mitä muuta kirjoittaisin. Oon vieläkin ihan lukossa.

Chronic pain

Eli minulla on siis sidekudosreuma, nivelreuma ja fibromyalgia. Ja näiden ihanien perussairauksien vuoksi minulla on jatkuvat krooniset kivut.

Ne rajoittavat elämääni aikalailla....välillä vain en suostu siihen (Ja kärsin sitten seuraavana päivänä). Pyrin usein peittämään kipuni, sillä en halua 'vieraiden' ihmisten tietävän niistä. Vihaan niitä sääliviä ja empatiaa täynnä olevia katseita. Tämä ei tästä säälimällä paremmaksi muutu. Esim. usein, jos olen kavereideni kanssa baarissa yritän parhaani mukaan olla välittämättä kivuista. Kerran kipupiikki nousi todella korkeaksi ja selkääni/jalkoihin koski aivan todella paljon. Muistan, kun vedin pääni jalkoihini ja hoin vain päässäni 'ei tänään, ei nyt eikä täällä'. No kaverini tietenki kyseli, että tarviinko apua ja haetaanko lääkettä. Rupesi vituttamaan niin paljon se, että minun vuokseni muut keskeyttävät hauskanpitonsa, että nostin pääni ylös ja vain lähdin tanssimaan :D (Seuraavana aamuna kadutti).  En vain halunnut luovuttaa. Saatoin myös olla hiukkasen huppelissa, joten kipukynnys nousi ylöspäin. Usein vain joudun luovuttamaan....Olisi kiva tanssia korkkarit jalassa koko ilta, mutta mulle riittää pari tuntia ja kävely on jo tuskaa. nyyh...rakastan korkkareita, joten tämä on perseestä.

 Vittumaisinta on ehkä se, kun mulle tullaan sanomaan, että 'Ei noin nuori tiedä kivuista mitään'. Jooh...no mullapa onkin se 50vuotiaiden perussairaus. Pahin mitä minulle on koskaan sanottu tapahtui reumapolilla. Juttelin oman reumahoitajani kanssa, joka sitten yhtäkkiä alkoi kyselemään, että aionko tehdä lapsia. Vastasin, että tietenkin aion, koska pienestä asti olen halunnut nuorena naimisiin ja äidiksi. Sainkin sitten sellaisen vastauksen mikä kaikuu mielessäni usein...'Et voi olla tosissasi?? Sinulla on periytyvä sairaus eli etkai aio tuomita lastasi samoihin kipuihin? Sinuna en tekisi lapsia, en edes haaveilisi. Sitäpaitsi kroppasi ei tule sitä enää 10v päästä kestämään'. Purin huulta ja puristin hanskoja kädessäni. En halunnut alkaa itkemään hänen edessään. Kotona se kaikki sitten purkautuikin...Miten kenellekään on mitään oikeutta sanoa noin? Ihan kuin en itse asiaa tiedostaisi? Sitäpaitsi kysyin asiaa lääkäriltä ja hän sanoi ettei tämä välttämättä periydy. Eli minun lapsellani olisi yhtä korkea mahdollisuus sairastua tähän, kuin muillakin lapsilla. Huoh. Haluaisin vain äidiksi....nimimerkillä: vauvakuume. ( Ei, en ole tekemässä tähän elämäntilanteeseen ainuttakaan beibiä vielä)

Välillä vain tuntuu ettei kukaan ymmärrä tai välitä. Minua hävettää. Häpeän sitä, kun poikaystäväni joutuu näkemään kankean nousemisen sängyltä/sohvalta ylös, kivuliaat askeleet ja kokemaan niistä johtuvan vittumaisen käyttäytymisen. Haluaisin vain olla normaali. Miksi se on 18vuotiaana liikaa pyydetty? Haluaisin pystyä tarjoamaan normaalin terveen naisen miehelleni. Nyt voin tarjota vain vanhuksen lailla liikkuvan viallisen ihmisen. Rakastan miestäni ylitse kaiken ja siksi tämä päähän ottaakin. Pelkään onnistuvani  karkottamaan hänetkin läheltäni...please, don't never ever leave me.

Noh, jotain positiivista tähänkin elämään. Sain uuden työpaikan !! jeejeejee voin lopettaa yövuorot! Kaikkea muutakin mukavaa on tapahtunut, mutta niistä en voi valitettavasti kertoa. Niistä mut olis liian helppo tunnistaa. Kiitos ihanista tsemppiviesteistänne ! On myös ollut mahtavaa lukea teidän kokemuksianne ja minä saan todella paljon iloa siitä, että joku on ymmärtänyt kirjoituksieni avulla, ettei ole tällaisissa tilanteissa yksin. Kiitos rakkaat <3

And all her feelings are hidden behind that smile.

Jooh.....Tänään olisi tarkoitus avata vähän tätä miun itsetuhoisuus hommaa. Tää on todella vaikea aihe..(noh taitaa nää kaikki olla mistä tänne kirjoitan :P)  mutta, let's roll again:

" Viiltely on oman kehon toistuvaa ja tarkoituksenmukaista satuttamista sitä viiltelemällä. Viiltely on epäsuoraa itsetuhoisuutta, johon ei välttämättä liity itsemurhatarkoitusta. 

Jos ihminen satuttaa itseään viiltelemällä,kyseessä on usein viesti pahasta olosta ja sisäisestä tuskasta. Monesti viiltely alkaa kokeilulla, joka muuttuu tavaksi. Useimmiten viiltely on oire jostain mielenterveyden häiriöstä, kuten masennuksesta tai ahdistuneisuushäiriöstä. Ahdistus ja aggressio kääntyvät sisäänpäin ja kohdistuvat henkilöön itseensä.

Viiltelevällä henkilöllä ei ole keinoja ilmaista omia tunteitaan tai voi myös olla, että tunteet on opittu piilottamaan muilta. Usein nuori viiltelee ollessaan yksin, eikä välttämättä kerro siitä kenellekään.Viiltelevä henkilö häpeää viiltelyjälkiään ja kätkee ne muiden katseilta. Viiltely jääkin helposti huomaamatta.

Yhteistä itseään viilteleville henkilöille on kokemus siitä, että fyysinen kipu helpottaa sisäistä ahdistusta. Fyysinen kipu tai vamma on konkreettinen, ja siksi sitä on helpompi käsitellä. Itseään viiltelevä henkilö voi olla ulospäin iloinen, suosittu ja hyvin menestyvä, vaikka hän sisäisesti voikin huonosti. Nuori ei löydä muita keinoja hallita sietämättömiä tunteitaan, jolloin viiltelystä tulee keino lievittää alun perin psyykkistä kipua. Viiltelyn tuottamat helpotuksen tunteet ovat kuitenkin vain hetkellisiä, sillä sisäinen kipu ei katoa mihinkään. "  Lähde: http://www.mll.fi/nuortennetti/mielenterveys/viiltely/

Liitin tämän tietopaketin tähän, koska se kuvaa hyvin tätä ongelmaa. Minun viiltelyni on alkanut vuonna 2012. Silloin ahdistus äidistä ja minusta itsestäni kasvoi niin suureksi, etten tiennyt miten sitä olisi pitäny käsitellä. Halusin vain siirtää pahan olon pois. Halusin huutaa ja riehua, pahimpina aikoina kuolla.  No sitten tartuin ensimmäistä kertaa veitseen. Muistan jokaisen hetken siitä. Ensimmäinen ja toinen viilto oli pelottavaa, mutta kolmas jo helpottavaa = koukussa. Henkinen kipu siirtyy fyysiseksi ja näin se on helpompi käsitellä. Toistin tätä aina, kun ahdisti. Silloinen mieheni ei voinut sitä sietää, kun tilanteen tajusi. Sain kuunnella huutoa siitä , kuinka en voi tehdä näin, koska "Satutat myös minua sillä. Olet itsekeskeinen kakara!" (näin kaunisteltuna sanottuna) Noh sehän lisäsi morkkista ja veitsen käyttö lisääntyi entisestään. Jälkiä peiteltiin enkä enää halunnut edes nukkua mieheni kanssa, koska pelkäsin, että hän huomaisi uudet jäljet. 

Silloin opeteltiin pintaviiltely. Eli käytännössä se on sitä, että viilletään vain juuri sen verran, että sattuu ja vuodat verta, mutta jälki paranee nopeasti, jolloin niitä ei enää viiden päivän parantelun jälkeen näy laisinkaan. ( Ja nyt jos tätä joku aloitteleva viiltelijä lukee niin älä ota neuvosta vaaria vaan mene hoitoon.) Eli oli hyvin helppoa exäni inttiaikana esittää, että en olisi kertaakaan viillellyt. Sunnuntait ja maanantait oli niitä pahimpia, kun jäi yksin niin silloin tuli leikeltyä. Kenellekkään muulle en silloin asiasta kertonut.  Enkä tänä päivänäkään kerro, kuin vain rakkaimmille ja läheisimmille ihmisille....ja vain silloin, jos he sattuvat asian huomaamaan.

En pitkään aikaan ollut viillellyt. Noh viimeviikolla olin sitten vanhempieni luona käymässä...Olin taas vaihteeksi huora, liian helppo, säälittävä, toivoton, paska ihminen ja minua kuulemma hävetään taas kunnolla. Noh ihan kuin en tietäisi jo, että olen vahinko lapsi?? :D Sillon oli vaikea päivä..ahisti. Veitseen oli helppo tarttua. huoh... taas mennään. Asiaa ei auta, että pakkomielle laihtumiseen on taas täällä. Se ei ole ennenkään ollut hyvä  yhdistelmä viiltelyn kanssa. No katsellaan...ehkä mä pärjään.

Oon huono myöntämään, että kaikki ei oo hyvin. En haluu huolestuttaa enkä suututtaa miulle tärkeimpiä ihmisiä miun asioilla. On vaan helpompi hymyillä ja sanoo, että kaikki on hyvin. Vaikka kaikki olis oikeesti päin helvettiä. Mie vaan oon joutunu oppii siihen, että miun on pakko pärjätä ite. Kukaan ei auta siuta, ku vaan sie ite. Ennen edes miun oma mies ei oo tukenu miuta vaan oon saanu pärjäillä ihan ite. Oon vaan oppinut sen, että pitää olla vahva ja jos ei oo niin pitää sitten esittää vahvaa. Se on rankkaa...ihan helvetin rankkaa. Tässä miun tän hetkisessä tilanteessa tuntuu oudolta, että voisin luottaa. On jotenkin niin outoa, että joku on ihan oikeasti tukena ja rakastaa miuta. On se myös pelottavaa, koska pelkään, että jos annan vaan mennä ja annan itsestäni kaiken niin miut hylätään taas...ehkä tällä kertaa ei?

So when did we all get so fearful?

Voin hengittää. Avun kanssa, mutta kuitenkin. Eli kyllä rakkaat lukijani: aurinko paistaa myös tähän risukasaan. Arvatkaas kuka on rakastunut? heh no minä :3 Ei miun pitäny pystyä tähän enään?! Huuh. Tää on vaan niin outoa.
Oon kulkenut viimeiset 2kk ihan sumussa. Osittain masennuksesta johtuen ja lääkkeistä ja viinasta ja no ihan kaikesta. Pahiten ehkä tällä hetkellä päässä huutaa Ana, koska onnistuin sen jotenkin sysäämään syrjään (siksi en viimepostauksen jälkeen ole tänne kirjoittanut).  Tosin sen johdosta on sitten painokin noussut.....fuck. Noh kunhan tässä ryhdistäydyn niin teen asialle jotain.
Mutta siis pointti tässä oli se, että miut on taidettu kiskoa takaisin pinnalle. Tällä hetkellä jopa tiedostan mitä teen, enkä havahdu vasta viikon päästä hirveeseen morkkikseen tekemisistäni. Toivon, että nyt pikkuhiljaa ei tarvitsisi havahtuakkaan siihen, että olisin tehnyt taas jotain tyhmää.
Se mitä en ole täälläkään myöntänyt eli viiltely...on onneksi myös vähentynyt. En ole kuin kerran tässä parin viikon sisällä ajatellut asiaa. Se tapahtui, kun sain exältä viestiä...se oli tosi kova paikka, koska asiat joista hän puhui ja haukkui ei ollut minulle mitään pieniä ja helppoja. Onneksi sitten juuri oikealla hetkellä sain viestin <3 ei tarvittu veistä enää...ja kyllä, niin hullulta kuin se kuulostaakin niin viiltely antaa tietynlaista lohtua. Kun siirretään henkinenkipu fyysiseksi ei tunnu enää niin pahalta...hullua, tiedän. Enkä ole ylpeä itsestäni.

Mutta nyt on onneksi kaikki paremmin. Tosin onhan tää nyt helvetti pelottavaa :D ! On todella vaikeaa luottaa taas uuteen ihmiseen. Aina, kun olen tehnyt niin minut on joko hylätty tai sitten pahasti hakattu...Pelkään kuollakseni sitä, että miut hylätään taas. Varsinkin, kun tätä en todellakaan halua menettää <3 jepjep joo oon sekaisin. Haha eipä se vissiin haittaa.

Ompas sekavaa, mut nyt ei oo aikaa kirjottaa enempää. Palataan asiaan ;)